Joose Keskitalo Cross Cafessa 27.11.

Joose Keskitalon olin aiemmin nähnyt pari kertaa livenä taustabändinsä Kolmannen maailmanpalon kanssa ja näillä keikoilla vaikuttavimmat hetket koettiin Joosen soolona esittämien kappaleitten aikaan. Itse asiassa Joose soolona on ollut bändivetoihin verrattuna niin paljon parempi, että Kolmas maailmanpalo on tuntunut aika joutavanpäiväiseltä.

Niinpä olinkin aika innoissani, kun pääsin näkemään Joosen soolona Oulussa. Paikkana oli seurakunnan nuorisokahvila Cross Cafe, joka oli täyttynyt Joosen faneista ja muista seurakuntanuorista tupaten täyteen.

Joosen kitaransoitto ei ole erityisen taiturillista, mutta aivan funktionaalista. Joose ei myöskään ole teknisesti kovin häävi laulaja, mutta hänellä on viehättävän omaperäinen ääni ja laulu on riittävän puhdasta folk-kuvioihin. Ensilevyn Dylan-Vysotski -vaikutteet Joose on riittävissä määrin karistanut harteiltaan, nykyään hän kuulostaa omalta itseltään enemmän kuin esikuviltaan, siis myös ensilevynsä kappaleita esittäessään. Näin kirkkaan oman äänen löytäminen on aika suuri saavutus, joten Joosen suosio ei ole mikään ihme. Taitaa olla tämän hetken kotimaisista laulavista mieslauluntekijöistä mielenkiintoisin nimi – siitä huolimatta, että kappalemateriaali ei ole aivan täyttä tavaraa koko rintaman laajuudelta.

Joosen kappaleet nimittäin kuulostavat välillä hyvin keskeneräisiltä. Sanoitukset eivät aina napsahda kunnolla uomaansa ja musiikillisestikin kappaleissa on naputtamista. Välillä tosin epämääräiset fraasien pituudet ja epäsujuvuudet toimivat oikein mukavasti. Levyillä olevat sekoilut kuulostavat pääosin sekoiluilta eikä kokeiluilta, mutta parhaimmillaan Joosen kappaleet ovat aivan helmiä. Näitä helmiä myös on riittävästi pitämään keikalla tunnelman korkealla.

Ehkä keikan alkupuolella oli sellainen olo, että Joose on hieman rutinoitunut ja tulkinnoissa oli pientä ulkokohtaisuutta, mutta tilanne korjaantui aika pian ja varsin väkevää julistusta ja tunnelmointia piisasi. Aivan ulkoavaruuden sfääreihin ei ylletty, mutta riittävän korkealle kuitenkin, että yleisön kriittinen edustaja oli kuulemaansa tyytyväinen. Tällaiseen seurakuntatoimintaan on totta vieköön ilo osallistua!

Barents Jazz Tromssassa 11.-14.11.

Tromssassa pidetyllä Barents Jazz -festivaalilla oli lähes tyystin pohjoismainen ohjelma ja vaikka luulin tietäväni jotain skandinaavisesta jazzista, niin festari oli täynnä pääasiassa itselleni tuntemattomia nimiä.

Norjasta ja jazzista tulee tietysti ensimmäisenä mieleen ECM (ja nykyään heti toisena loistava Rune Grammofon). Itselläni on ECM:n tuotoksiin viha-rakkaus-suhde – toisinaan on kausia, jolloin pidän suuresti heidän viileän raikkaista, huolellisesti tuotetuista ja mietityistä eurojazz-levyistään, toisinaan taas samat levyt kuulostavat aneemisen loppuun hierotuilta taidevihellyksiltä, joista puuttuu kaikki jazzille olennainen elo ja jotka on vielä lopullisesti pilattu äänittäjä Jan Erik Konshaugin tavaramerkillä, kalsealla vuonokaiulla. Joo, no ei ECM:n levyjä tietenkään voi aivan suoraan niputtaa kaikkia samaan sarjaan, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Tromssassa esiintyneestä ECM:lle levyttävästä Tord Gustavsenin kvartetista tuli samanlaisia kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta heidän lähes äärimmilleen hillitty kamarijazz tuntui vieraantuneen elämästä aivan liian kauas, toisaalta heidän musiikkinsa oli riisuttu kaikesta turhasta kikkailusta ja kappaleista muotoutui erittäin ehyitä kaaria. Yhtyeen keskittyminen oli uskomatonta, varmaan yhtään turhaa ääntä ei keikalla soitettu.

Tietenkään Gustavsenin kvartettia ei voinut olla vertaamatta 30 vuoden takaiseen Keith Jarrettin Euroopan-kvartettiin, oli työstö sen verran samasta puusta. Jarrett on pirskahtelevampi, monisanaisempi ja myös kokeilevampi, Gustavsen taasen keskittyneempi, tiivistetympi, ja paino tuntui olevan enemmän melodiassa kuin harmoniassa, rytmistä puhumattakaan. Kun vielä Gustavsen spiikeissään ja habituksellaan vaali hänestä syntynyttä introvertin taiteilijaneron mielikuvaa, sopi yhtye kuin nakutettu romantiikan nälkäisille.

Bändi oli erinomainen, niin kuin oli Jarrettillakin. Garbarek on fonistina tietysti tavallaan sävyjen mestari, mutta niin oli Tore Brunborgkin. Hän soitti vähän, virkkasi erittäin kaunista linjaa ja onnistui sanomaan yhdellä äänellä enemmän kuin normifonisti kokonaisella keikalla. Kun komppiosasto soitti samalla varmuudella ja ekonomisuudella, eikä Gustavsen itsekään rikkonut tunnelmaa, rupesin keikan mittaan enemmän ja enemmän pitämään yhtyeen soitosta. Ja arvostus on vaan lisääntynyt nyt festarin päätyttyä. Tiivistunnelmaisin konsertti ehdottomasti koko festivaalilla näkemistäni.

Norrbotten Big Bandin vieraana oli tällä erää ruotsalainen kamufonisti Jonas Knutsson ja jonkin sortin yleistä kansansuosiota nauttiva joikaava poplaulaja Sofia Jannok. Norrbottenilaiset kuitenkin aloittivat settinsä varsin normaalilla modernilla big band -kauralla, josta ei jäänyt kauheasti maisteltavaa jälkipolville.

Meininki muuttui solistien myötä ja etenkin Knutssonin kansanmusiikkisävyiset kappaleet toimivat kumman hyvin big bandinkin käsittelyssä. Sovitukset olivat ilmavia, ruotsalainen kansanmusiikki tietenkin maailman parasta musiikkia ja Knutsson itse ilmiömäinen fonisti, jonka torvista lähti aivan mahtavia sävyjä. Knutsson venyi Coltrane-henkisestä spiritualismista polskien keinuntaan jotenkin täysin kitkatta. Sofia Jannokin joikupoppi oli viehättävää, ei ehkä maailman innovatiivisinta musiikkia, mutta sai hymyn huuleen.

Vanha progejyrä Farmers Market päätti torstai-illan toisenlaisella etnoilullaan kurottamalla Bulgarian kimurantteihin rytmeihin. Bulgarialainen kansanmusiikkihan on sekin parhaimmillaan maailman parasta musiikkia.

En tiennyt koko yhtyettä enää olevan olemassakaan, olen kuullut heitä levyltä viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten, silloin kun eräs ystäväni intoili heistä kovasti. Meno ei ollut kymmenessä vuodessa muuttunut juurikaan, tosin keikan alkupuolella yhtyeelle ominainen huumori ei juurikaan kukkinut, kappaleet olivat jotenkin… vakuuttavia mutta vähän tylsiä. Gustavsenin jälkeen tuntui, että enemmän oli aika paljon vähemmän ja kappaleitten monimutkaisuus tuntui tyystin itsetarkoitukselliselta kikkailulta.

Sitten yhtye pisti huumorivaihteen päälle ja soitti esim. Stevie Wonderia vaihtuvissa tahtilaijeissa. Koettiin sellainen ihme, että huumori paransi musiikkia. En tiedä miksi, ehkä musiikkiin sai huumorin kautta pieni kuulijakin jotain otetta.

Aivan loppuun asti en Markettia kuunnellut, vaikka meno vaan parani koko ajan.

Festivaalilla esiintyi myös joitain pohjoissuomalaisia yhtyeitä. Kurun keikalla kulttuuritalon kahvilassa olin kyllä paikalla, mutta keskittyneenä postikorttien kirjoittamiseen, enkä osaa sanoa keikasta oikeastaan mitään. Aleksi Rannan kvartetin keikasta näin loppupuolen. Rannan kitaroinnista tulee kitaramallista lähtien aika paljon mieleen John Scofield ja ehkä vähän John Abercrombien lyyrisempi puoli. Kvartetti toimi mallikkaasti, tosin sovituksellisia ratkaisuja olisi voinut tehdä rohkeammin ja Scofieldin parhaitten bändien pakottomasta rullaavuudesta jäätiin vielä. Kappalemateriaali sen sijaan ei jäänyt yhtään Scolle, hän kun ei ole mitenkään kuulu säveltäjänlahjoistaan. Ei mitään maatamullistavaa, mutta kylläkin aivan lupauksiaherättävää soitantaa Aleksi Rannan kvartetilta. Groovehuntersin keikasta taasen näin alkupuolen. Ensimmäistä kappaletta luulin Watermelon Man -plagiaatiksi, mutta hitto soikoon, sehän oli Watermelon Man! Kohtalaisen rohkea veto aloittaa keikka maailman kuluneimmalla kappaleella, vaikka voimakkaasti sovitettunakin.

Sittemmin tuli selväksi yhtyeen tiukkuus, etenkin bassossa ollut Tapio Tekoniemi oli mies paikallaan.

Norjalainen Heidi Skjerven kvintetti esiintyi yhdessä Nidaros-jousikvartetin kanssa. Nidaroksen osuus ei ollut ihan pieni, mutta silti lähinnä mietin, että oliko jousikvartetin taiteellinen anti kokonaisuuden kannalta neljän soittajan lisäpalkkion arvoinen. Ehkä ei, suunnilleen samat asiat olisi sanonut pelkällä kvintetillä.

Skjerve itse oli uskomattoman sorjasäärinen söpöliini, jonka laulu ja kappaleet jättivät kuitenkin toistaiseksi aika mitäänsanomattoman kuvan. Samoin fonisti Esper Reinertsenin sisäsiisti soitto. Ja jos hakee uskottavuutta, niin ei kannata heilua soittaessaan puolelta toiselle kuin tanssiyhtyeen humalainen basisti!

Sen sijaan kompissa ei ollut moitteen sijaa ja rumpali Gard Nilssenhän soitti kuukauden soolon! Uskomaton energia ja silti loistavaa dynamiikan käyttöä ja draivia. Pitäkää miehen nimi mielessä.

Paljon mielenkiintoista jäi näkemättä, mutta Tromssa on niin kaunis kaupunki, että kaupungin festivaalitarjontaan tekisi mieli tutustua uudemmankin kerran. Tammikuussa kuulemma olisikin filmifestivaali. Ja Barents Jazz varmaan taas vuoden päästä…

Gesang und so weiter Tulindberg-salissa 8.11.

En jaksa enää enempää vinoilla siitä, että nykymusiikkifestivaali Uuden musiikin lokakuu järjestetään tänä vuonna marraskuussa. Aivan yhtä hyvin voisi vinoilla siitä, että nykymusiikkifestivaalin elektronimusiikkikonsertin suurin täky on yli 50 vuotta sitten sävelletty Gesang der Jünglinge.

Mutta en vinoile siitäkään. Oli hienoa, että festivaalilla sai kuulla tämän klassikkoteoksen alkuperäisenä nelikanavaversiona. Olen aina suhtautunut Gesang der Jünglingeen jotenkin skeptisesti, se on ollut musiikkikoulun yleisen musiikkitiedon tunneilta asti malliesimerkki keinoista vieraannuttaa ihmiset nykymusiikista. Että näin sekopäistä on uusi musiikki, älkää suotta tuhlatko aikaanne.

Stockhausenhan sävelsi, ja leikkasi, liimasi ja muokkasi ääninauhoja jotain puolentoista vuoden ajan ennen kuin Gesang der Jünglinge oli valmis. Monet teoksessa käytetyt tekniikat Stockhausen käytännöllisesti katsoen loi kappaletta varten, sen verran elektronimusiikin alkuhämärissä teos valmistui. Tekisi mieli sanoa, että kappaleessa on pioneerityön henkeä tietyssä epämiellyttävyydessään, saundit ja efektit ovat osin ikivanhan kuuloisia ja myöhemmin eri yhteyksissä – kuten kauhuelokuvissa, tv-tunnareissa ja -jingleissä ja radiokuunnelmissa – ryöstöviljeltyjä. Nyt anteeksi silkka subjektiivisuus, mutta elektroniset saundit myös kuulostavat “oikeisiin soittimiin” verrattuna sävyttömiltä ja elottomilta. Siniääni nyt on vaan aika tylsää materiaalia.

Joten tästä vuodatuksesta on joku jo voinut päätellä, että en ihan hirveästi lämmennyt nytkään Gesang der Jünglingelle. Nelikanavaversiossa ääni liikkuu kyllä joka suuntaan, mutta tällaiset efektit eivät kuitenkaan jaksa kiinnostaa kovin kauan. Olen sen verran konservatiivinen, että stereoefektit (ja stereon nelikanavavastine-efektit) eivät riitä antamaan musiikillista sisältöä. Aluksi kappale kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta pian efektijatkumo alkaa puuduttaa.

Pimeä konserttisali ja asiallinen äänentoisto kuitenkin tekivät esityksestä ihan elähdyttävän ja jos tämän kappaleen nyt vielä vaikka parikymmentä kertaa kuulisi uudelleen, niin luulisi siitä löytyvän paljonkin mielenkiintoista. Olen ehdottomasti aina yleisössä, kun Gesang der Jünglinge esitetään.

Matti Vuorenjuuren Uljaasta uudesta maailmasta (1958) kuultiin katkelma, jonka tarkoitus ehkä oli näyttää, että osattiin sitä meilläkin. Osattiin toki jotakin, mutta en varmaan ikinä jaksaisi kuunnella koko kaksituntista kuunnelmaa. Uljas uusi maailma on Gesang der Jünglingen rinnalla kuriositeetti, joka sai välillä hymähtämään, mutta ei juuri muuta.

Jotta en nyt liian innokkaalta vaikuttaisi, niin en mitenkään kauheasti innostunut myöskään Petri Sirviön ja Jukka Ruohomäen Bourgeoise and Proletarians -teoksesta (2009). Kappaleen tekstinä on käytetty Marxin Kommunistista manifestia, jostain syystä englanniksi esitettynä.

Pidän Huutajien johtajana ja säveltäjänä toimivaa Sirviötä kylläkin lähes nerona, ja Ruohomäkikin vaikuttaa asialliselta tyypiltä, mutta tämä teos oli harmaa ja pääosin yllätyksetön kokeilu, jonka improvisatorinen materiaalinkeruu tuntui kostautuvan hieman yskähtelevänä kokonaisuutena. Sataviisikymmentä vuotta pitkä uni, sanoo Sirviö esittelytekstissä. Ihan niin pitkältä kappale ei tosin tuntunut, mutta kovin oli karu uni.

Tässä vaiheessa en enää odottanut kovinkaan paljoa, ohjelmassa oli enää kaksi oululaista kantaesitystä. Nyt ei enää kuunneltu pimeässä, sillä Teemu Onteron Schwassa oli mukana nauhan lisäksi Jukka Pietilän soittama harmonikka.

Tämäkin teos alkoi hieman etsiskellen, mutta parani loppua kohden ollen lopussa jo erittäin vaikuttava. Harmonikan ääntä muokattiin ja välillä oli vaikea tietää, mikä osa äänistä tuli nauhalta, mikä harmonikasta – etenkin kun nauhan äänimateriaali koostui vain harmonikasta äänitetyistä äänistä. Tälle teokselle toivoo uusia esityksiä.

Konsertin päätti Marko Suorsan Suo, jossa Tobias Effe tanssi Jouni Järvenpään koreografian. Aika mielenkiintoista on, että vaikka teknologian, yhteiskunnan ja musiikin kehitykset ovat tehneet huimia harppauksia Gesang der Jünglingen ajoista, olivat uudemmat teokset aivan samassa jatkumossa soinnillisesti. Suossa kuullaan paljon myös konkreettista, siis nauhoitettua, äänimateriaalia. Tai ainakin paljon siltä kuulostavaa, välillä tarvotaan selvästi syvässä suossa paarmojen kiusaamana, välillä taas linnut ujeltavat metsälammella. Silti ei uskoisi, että konsertin uusimpien ja vanhimpien teosten välissä on yli 50 vuotta.

Tanssikoreografia oli todella hieno, hyvin humoristinen ja parhaimmillaan leikkiessään pienillä eleillä ja vahvoilla ilmeillä. Ihmeellisesti tuntui, että intensiivisimmät jaksot olivat itse asiassa musiikin hiljaisuuden aikana. Näyttelijä Tobias Effe sopi rooliinsa erinomaisesti. Hän ei ehkä ole sulavin mahdollinen tanssija, mutta Suossa olikin kyse jostain ihan muusta kuin sulavuudesta. Loistava lopetus konsertille.

Jossain määrin tanssihenkinen yleisö palkitsi Suon illan raikuvimmilla aplodeilla. Syystä.

Ensi vuonna jos saisi kuulla vaikkapa Iannis Xenakisin Persepoliksen alkuperäisenä 8-raitaesityksenä. Se se olisi jotain, Persepolis kun on jo stereoversiona ja ilman valoshowtaankin ehdottomasti vaikuttavin ikinä kuulemani elektronimusiikkiteos. Silkkaa dynamiittia.

Oulu All Star Big Band Goes Heavy, Uusi seurahuone 7.11.

Oulu All Star Big Bandin jazz-sovituksia heviklassikoista -projekti vertautuu tietysti muutaman vuoden takaiseen Paul Ankan Rock Swings -levyyn. Rock Swingshän on riemastuttava levy, joka lähes nousee pelkän vitsin yläpuolelle. Sovitukset ovat mahtavia, soitto toimii, kappaleet (esim. Jump, Smells Like Teen Spirit ja Eye of the Tiger) ovat pääasiassa tietysti erinomaisia ja Paul Anka itse laulaa hienommin kuin ikinä, ikä kuuluu melkein vain positiivisessa mielessä äänestä.

Mutta kyllähän se levy silti hieman vitsiksi jää. Niinpä en ihan hirveästi odottanut tältä OASBB:n projektiltakaan, etenkin kun Paul Ankaa ei matkittu ihan yksi yhteen, vaan omat lisäykset olivat ennalta ajatellen erittäinkin epäilyttäviä. Etenkin solistivalinta, Teräsbetonin laulaja Jarkko Ahola sai hälytyskellot soimaan. Hälytyskellot helvetistä.

Mutta mitä vielä, hommahan toimi mukavasti. Konsepti on keikkarintamaa ajatellen nerokas, soitetaan vakavaraisen keski-ikäisen yleisön nuoruuden suosikkikappaleita keski-ikään ja firman juhliin sopivalla kultivoituneella jazz-meiningillä. Ja kun laulusolistiksi on pestattu suosiolla mitaten vasta parhaat päivänsä ohittanut nuoremman väen suosikki, saadaan sopivan laaja yleisöpohja ja ehkä jazzille hieman uutta yleisöä. Tosin tuskin ne yleisössä olleet hevarit heti painelevat ostamaan Ellingtonit ja Basiet levyhyllyihinsä.

Ohjelmisto koostui klassikoista Queenistä Iron Maideniin, ja etenkin brittihevi oli hyvin edustettuna. Sovittajat olivat osin Ruotsista, osin Suomesta ja kyllä tuo Ankan levy oli varmaan kuunneltu jokaisella sovituspajalla. Pääasiassa sovitukset olivat oikein toimivia, välillä jopa lievästi innovatiivisia ja tyylillisesti monipuolisempia kuin Ankalla. Sinänsä harmi, että Seurahuoneella torviosasto meni äänentoistossa tukkoon, eikä yksityiskohdista juuri saanut selvää. (Sekin on harmi, että minusta on selvästi tulossa saundipoliisi.)

Orkesteri vaikuttaa kuitenkin oikein hyvältä. Sektiot ovat jossain määrin tasavahvat ja solistista taitoakin löytyy. Etenkin pidin Sonny Rollins -tyyppisestä tenorifonistista, jolla ainakin oli kova pyrkimys koetella harmonian rajoja. Onnistuen välillä paremmin, välillä ihan lupauksia herättävästi.

Suurin ero Rock Swings -levyyn tuli kuitenkin laulusta. Siinä missä Paul Anka laulaa kaikkien swingin sääntöjen mukaisesti, kirkui Ahola rokkikukkona alkuperäisesitysten hengessä. Hänellä on uskomattoman korkea ja hienosti toimiva rokkitenori ja hän oli myös sisäistänyt sovitukset yllättävän hyvin, metsään ei menty juuri lainkaan. Ja jotenkin Aholan pöljä rokkimeininki toimi mainiosti, hevikliseiset välispiikit, ilmeet ja eleet tulivat sen verran suoraan sydämestä, että tällainen paatunut heviin lähinnä halveksuen suhtautuva kriitikonraatokin oli ihan myyty. Melkein jäi harmittamaan, kun Aholan paita jäi yleisön vaatimuksesta huolimatta päälle.

Tervemenoa rundille tällä reseptillä, luulisi suosiota irtoavan.

JD Walter, Mikko Helevä ja Mika Kallio Nuclear Nightclubissa 27.10.

Nuclear Nightclub on aloittamassa tiistaiset jazz-illat, mikä on aivan mahtavaa! Ainakin jos edes toisinaan keikalle saadaan näinkin kovat muusikot kuin laulaja JD Walter, urkuri Mikko Helevä ja jo ainakin toista kertaa kuukauden sisään Oulussa esiintynyt rumpali Mika Kallio.

JD Walter oli minulle uppo-outo nimi muuten kuin että Hesarissa Jukka Hauru arvosteli tämän kiertueen Helsingin-keikan kohtalaisen positiivisesti. Niinpä odotukset olivat korkealla, Hauru kun on siitä esikuvallinen kriitikko, ettei hän ikinä pidä mistään. Tai tämä ei kyllä pidä paikkaansa, hänellä vain on sellainen maine. Joka tapauksessa, en ole läheskään aina ollut Haurun kanssa samaa mieltä, mutta silti otan usein myös vaarin hänen sanoistaan.

Keikan alku meni vähän tyyliä ihmetellessä. Periaatteessa bändissä oli kaikki – basso ja harmoniat tulivat uruista, komppi rummuista ja melodian tapaista laulusta, mutta silti tuntui, että jotain perustavaa tästä nyt puuttuu. Ehkä sitä etsiskeli urkutrioon yleensä kuuluvaa kitaraa, mutta todennäköisemmin puuttuva aspekti oli vain jokin perustavanlaatuinen idea, pari ensimmäistä biisiä kun olivat silkkaa tunnelman haeskelua. Ihme juttu sinänsä, kun tämä oli kuitenkin jo ties monesko keikka tällä rundilla.

Walterin lauluääneen meni myös tottuessa. Hän ei todellakaan ole mikään kultakurkku vaan korkeat äänet tulivat aika pinnistellen ja saundi oli yllättävän raaka ja äänentoiston kautta kumman kumeasävyinen. Osin äänen väsynyt sävy saattoi johtua pitkästä kiertueesta, mutta pinnistelyssä tuntui olevan myös jotain tarkoituksellista, ikään kuin kireydellä haettaisiin jotain syvempää tunnetta tai mitä lie.

Walter on myös siitä hieman omituinen jazz-laulaja, että hän ei juuri tuntunut laulavan yleisölle tai sen kummemmin esittävän niitä kenellekään vaan tyytyi vain laulamaan juttunsa osana bändiä ja that’s it. Sama asia myös välispiikkien kanssa, ne olivat kyllä hauskaa kuunneltavaa, mutta tuntuivat jotenkin kummallisesti kuin välttämättömältä pahalta esittäjälleen. Katsoikohan Walter yleisöään kunnolla kertaakaan keikan aikana, en ole varma. Ei mitenkään sympaattinen piirre kenessäkään esiintyjässä. Mutta Miles Davisille sen sentään saattaa antaa anteeksi.

Mika Kallion rumputyöskentely sen sijaan vakuutti heti alusta saakka. Miehestä löytyi sittenkin pieni svengivelho, vaikka taannoin hieman epäilin Kalliota juuri svengirumpalina. Sooloissa oli toisinaan lievästi suunnatonta paukuttelua, mutta etenkin keikan alkupuolella homman toimivuudesta suurin osa oli Kallion ansiota. Ehkä Kalliolle tekee hyvää soittaa välillä pientä settiä ilman viritettyjä kelloja ja muita taidelyömiä.

Pikkuhiljaa korva alkoi tottua yhtyeen saundiin ja kun biisit ja sovitukset muuttuivat toimivammiksi, niin musiikkiin alkoi tykästyä aika paljon. Luuppien ja elektroniikan käyttöä Walter panttasi yllättävän pitkään, mutta juuri efektien käytössä tuli sitten Walterin osaamisen parhaat alueet esiin. Hän käytti etenkin jonkinlaista oktaavilaitetta todella suvereenisti luomaan lauluunsa bassopuolta laulumelodian alle, tai oikeastaan melodian pienenpieniin väleihin. Samoin hän luuppasi ääntään ja loi moniäänisiä, erittäin viehättäviä kudoksia, joista ei tuntunut puuttuvan mitään. Ja kun efektejä käytettiin vielä kuitenkin melko säästeliäästi, eivät ne varastaneet showta.

Helevän soolojen alle Walter lauloi välillä bassolinjaa ja teki sen uskomattomalla svengillä ja rytmitajulla. Parasta bassoa lähes ikinä ja toi mukaan hieman eritasoisen botnen kuin mitä Helevä sai Hammondistaan irrotettua. Helevä soitteli hyvin ja välillä jopa revitteli muiden mukana. Tosin nyt vuorokausi keikan jälkeen en enää muista Helevän sooloista tai komppauksesta kauheasti muuta kuin että volumepedaalia Helevä käytti toisinaan hieman turhan ronskisti, ainakin eturivistä kuunneltuna.

Ei tämä ehkä aivan elämäni keikka ollut, mutta pitkään aikaan en ole näin toimivaa svengiä kuullut, joten jalka kyllä vipatti ja välillä kaikki kuulosti aivan riemastuttavalta. Välillä oli sitten tylsempiä hetkiä, mutta sekin saattoi mennä osin oman väsymyksen piikkiin. En aivan jaksanut kuunnella keikkaa loppuun saakka, joten nyt en voi kommentoida keikan kokonaismuotoa. Jos sitä nyt niin loppuun saakka oli edes hiottu. Sen verran kuitenkin, että mielenkiinto pysyi yllä ja toisinaan jazz-keikoilla tuleva fiilis, että jazz on kyllä ihan parasta musiikkia vain vahvistui keikan aikana!

Reino and the Rhinos Bar 45:ssä 22.10.

Sisko ja sen veli… Siiri Nordin oli 45:ssä keikalla pari viikkoa sitten ja se tuli missattua. Nyt 45:een saapui Reino Nordin sarvikuonoineen ja olin tikkana paikalla. Samoin kuin huomattavan moni muukin.

En ole yleensä erityinen saundipoliisi, mutta tällä kertaa keikan alku meni kaiken alleen jyräävää bassoa ihmetellessä. Kyllähän reggaessa basso on toki tärkeä ja saa olla korostunut, mutta jokin raja tässäkin. Se raja menee viimeistään siinä vaiheessa, kun musiikista kuulee pääasiassa matalaa kuminaa.

Miksaus oli muutenkin alkuvaiheessa aika pielessä, vaikka miksaajana olikin itsensä Jouni Kestin poika Jasse. Tuoreena oululaisena en Jassen viimeaikaisista edesottamuksista tiedä mitään, mutta muistan aikoinaan monesti kuulleeni hänen ambient- ja kokeellisia puuhastelujaan radion Avaruusromua-ohjelmasta. Mielessäni hänellä on ehdottomasti legendaarinen maine.

Keikan aikana Jasse sai kyllä homman paremmin kohdilleen, puhaltimistakin alkoi kuulua jotain ja basson läsnäolokin kehittyi siedettävämmälle tasolle, kuvioista ja rytmistä rupesi saamaan jotain selvää. Apua oli myös siitä että Reino and the Rhinosin musiikki vei mennessään.

Kun komppi toimii, niin muuta ei tarvitakaan. Pidin etenkin Rhinojen rumpalista, tarkkaa, svengaavaa ja erinomaisen iskevää soittoa. Bändissä on kaiketi jonkin verran Asan bändin tyyppejä, esim. Casio Rantala soitti kiippareita. Asahan on livenä ihan uskomattoman iskevä, eikä tässäkään bändissä juuri ollut moitteen sijaa. Paitsi ehkä Boris Nordin oli saanut bändistä paikan yhtä paljon sukulaisuussuhteiden kuin soittotaitonsakin ansiosta. Mutta toki siis varmasti myös soittotaitonsa ansiosta.

Ehkä lievästi tuli toisinaan sellainen fiilis, että bändi ei ollut totaalisen yhteenhitsautunut, mutta joka tapauksessa, erinomaisesti pistivät tyrän rytkymään reggaen tahtiin.

Ja jotenkin bändin ansioista huolimatta yhtye on kuitenkin niin Reino Nordinin bändi. Siitä huolimatta, että hänen laulustaan ei kuulunut etenkään keikan alkupuolella kovinkaan paljoa. Sanoista ei myöhemminkään saanut mitään selvää kuin oikeastaan silloin, kun puolet bändistä oli soittamatta. Reino myös viheltää päin persettä, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Ja onneksi hän laulaa pääasiassa suomeksi, sillä englannin lausumisessakin on kehitettävää.

Mikähän siinäkin on, että jamaikalainen, intialainen tai vaikka islantilainen aksentti ei häiritse englantia laulettaessa ollenkaan, mutta auta armias jos laulaja on suomalaisen lukioenglannin läpipaskoma? Onko se vain vieraskoreutta ja eksotiikan kaipuuta? Luultavasti. Ehkä Jamaikalla tykättäisiin suomalaisesta aksentista.

Reinon vaikuttavuus oli joka tapauksessa siinäkin mielessä kummallista, että ei hän nyt niin ihmeellinen laulajakaan ole. Ihan hyvä kylläkin. Toisinaan tuli fraseerauksesta mieleen ilmiselvimpien reggae-esikuvien lisäksi vanha J.Karjalainen, samoin kuin bändistä tuli monessa kohdassa mieleen rankasti modernisoitu Mustat lasit.

Reino on kuitenkin J:n tavoin hieno fraseeraaja ja ehkä hänet erottaa monista rytminen hallinta, joka ei pettänyt edes jallupullon tyhentyessä keikan mittaan. Välispiikkeihin alkoholi kyllä vaikutti, mutta jotenkin nekin olivat urpoudestaan huolimatta varsin sympaattisia. Harvalla on kanttia sanoa, että vitutti tälle keikalle tulo ihan uskomattoman paljon! Mutta vitutti tai ei (luultavasti siinä vaiheessa enää ei),  keikan olisi kyllä voinut lopettaa ilman ylimääräisten ylimääräisinä olleita soolonumeroita…

Niitä ennen tuntui, että asiallisia ja erittäin tiukkoja ja välillä mukavan letkeitä kappaleita tuli jatkuvana virtana. Toimivat keikkaoloissa erinomaisesti. Ei ihme, että yleisö oli pähkinöinä. Itsekin tuli jorailtua antaumuksella ja poistuttua paikalta keikan jälkeen oikein tyytyväisenä.

Norrbotten Big Band, feat. Tim Hagans & Carla Bley Madetoja-salissa 20.10.

Oulun kaupunginorkesteri vieraili viime viikolla Luulajassa konsertoimassa ja nyt sieltä tuli paikallinen Norrbotten Big Band aloittamaan muutaman konsertin kiertueensa Oulusta. Tällaisesta ystävyyskaupunkiyhteistyöstä pitää olla iloinen, vaikka ei nyt niin hulluna intoilisikaan big band -musiikista.

Suomessakin vähän väliä vieraileva jenkkitrumpetisti Tim Hagans on ilmeisesti vielä tutumpi vieras Ruotsin jazz-piireissä. Ennakkoilmoituksissa hänet oli ilmoitettu konsertin johtajaksi ja näemmä hän onkin Norrbotten Big Bandin vakituinen taiteellinen johtaja. Tällä kertaa Hagans kuitenkin keskittyi vain trumpetinsoittoon. Konsertin johtaja ja ehdoton täky oli nimittäin pianisti-sovittaja-säveltäjä Carla Bley, jonka vanavedessä seurasi myös hänen bassoa soittava elämänkumppininsa Steve Swallow, sekä rumpali Billy Drummond.

Carla Bleyn tuotantoa tunsin etukäteen pääasiassa hänen -70-luvun levyiltään. Muistaakseni hän on myös jokunen vuosi sitten käynyt johtamassa omaa UMOamme ja taisin kuulla sitä materiaalia silloin radiosta, joskaan mieleen ei jäänyt juuri mitään. Nyt näin hänet ensi kertaa livenä ja kyllähän hänessä onkin näkemistä: jalat ovat niin ohuet, että kuka tahansa huippumalli olisi kateellinen ja kun Bleyn vaalea hiuspehko näyttää aivan olkikasalta, tulee hänestä tummassa puvussaan mieleen linnunpelätin (joskin oikeastaan hän on kuitenkin pelättimen vastakohta…). Bleyn vaappuva liikehdintä ja tuulimyllymäiset johtamisliikkeet vielä vahvistivat tätä vaikutelmaa.

Ilmeisesti Bley on ollut aktiivinen koko ajan -70-luvun jälkeenkin, mutta itse kun olen hieman jälkijättöinen, niin en ole vielä ehtinyt myöhempään tuotantoon sen paremmin perehtyä. Tämän konsertin perusteella tyyli on kuitenkin pysynyt kohtalaisessa määrin samana.

On tylsää verrata Carla Bleytä Maria Schneideriin vain siksi, että molemmat ovat taidejazzia säveltäviä naisia, mutta Bley tuntuu astetta kokeellisemmalta ja ennalta-arvaamattomammalta. Tosin kun on tottunut kuulemaan Carla Bleyn bändeissä sellaisia raisuja puhaltajia kuin Gary Valente, Gato Barbieri ja Don Cherry, oli Norrbotten Big Bandillä muutaman pykälän konventionaalisempi ote. Aika pitkiä pätkiä kuultiin melko perinteistä nyky-big band -musiikkia, jossa Schneiderin eittämättä parempaa värien tajua kaipasi toisinaan. Parhaimmillaan Bleyn kappaleet olivat kuitenkin monipolvisia, erinomaisesti balansoituja ja monipuolisia, ja moneen eri tyyliin kurottavia. Postmoderneja, voisi niitä luonnehtia jotenkin sopivan epämääräisesti. Luultavasti hauskaa soitettavaa ja pääosin myös aivan mukavaa kuunneltavaa.

Tim Hagans sai paljon soolotilaa ja hän soittikin valtavalla teknisellä taidolla ja erinomaisesti, tosin aika monessa soolossa tuli mieleen lievään inspiraation puutteeseen viittaava hieman sarkastinen termi “työn sankari”. Norrbottenilaisten solistinen anti jäi heidän hienon yhtyesoittonsa varjoon, mutta muutamia mukavia sooloja kuultiin silti, etenkin pasuunasektiosta. Steve Swallow’n ja Billy Drummondin komppi oli yllättävän hillitty ja taka-alalla. He eivät kuulostaneet miltään maailmantähdiltä, mutta se ei varmaan ollut tarkoituskaan.

Varsin vähälukuinen yleisö tuntui pitävän kuulemastaan. Kun meininki vielä parani toisella puoliskolla ja huippuhetket koettiin vasta ylimääräisessä, jäi konsertista oikein mukava mieli.

Olisi hauska kuulla, mihin suuntaan kappaleet kehittyvät kiertueen myötä. Jospa ruotsalaisista virkamiesjatsareista kuoriutuu vielä vaikka millaisia free-petoja, kun viikon verran nauttivat Carla Bleyn epäilemättä inspiroivista kappaleista ja välispiikeistä!

ps. Carla Bleyllä on muuten aivan mainiot kotisivut, käykääpä katsomassa osoitteessa http://www.wattxtrawatt.com/

pps. Pahoittelut hieman seksistisistä ulkonäkökommenteista… Toivottavasti sieltä alta kuitenkin paistaa erittäin suuri kunnioitukseni Carla Bleytä kohtaan.

Innanen-Kallio -duo ja Iivanaisten duo Oulun Riossa 9.10.2009

Suomen jazz-liiton kiertueelle oli tällä erää valittu kaksi hyvin erityyppistä duoa. Mikko Innasen ja Mika Kallion duo seikkaili täysin vapaan ja vähän sävelletyn välimaastossa aseinaan läjä saksofoneja, rumpuja ja kaikenlaisia ihmevekottimia, “ääntä päästäviä objekteja” ja lelusoittimia, Mikko ja Johanna Iivanaisen duo taasen esitti pääasiassa omia, jokseenkin läpisävellettyjä lauluja suomeksi ja englanniksi kitaran ja laulun voimaan luottaen.

Oulun Rio on perinteikkäässä miljöössä oleva ilmeisesti kohtalaisen uudehko klubi, joka on ennen remonttia toiminut elokuvateatterina. Riosta on onnistuttu tekemään hieno, mutta silti miellyttävän intiimi teatterityyppinen paikka, tämän konsertin perusteella hieman varttuneempaan makuun. Yleisö oli hillittyä, musiikin aikana aivan ihanan hiljaista ja tuntui voittopuolisesti pitävän kuulemastaan. Enemmänkin väkeä olisi vaan mahtunut.

Oulussa illan aloitti Innasen ja Kallion kohellus (ilmeisesti kiertueella esiintymisjärjestys vaihtelee). Yhtyeen kokoonpanosta ja ulosannista johtuen vertailua ei voi olla tekemättä tämän genren suomenmestareihin, Tolvin neroveljesten Lauhkeisiin lampaisiin. Heillä on juuri häröily ja räikkien, pillien ja kaikenlaisten äänilähteiden käyttö ollut usein uskomattoman oivaltavaa ja suvereenia. Tässä suhteessa akatemiajazzarit vetivät nyt lyhyemmän korren, vaikka yritystä toki oli. Ehkä ilta vaan ei ollut aivan paras, eikä sekoilu aivan lähtenyt lentoon. Tai ehkä maamieskoulussa vaan oppii tööttäilemään ja paukuttamaan railakkaammin kuin Sibelius-Akatemiassa.

Sen sijaan Innanen fonin varressa oli taas kerran vakuuttavaa kuultavaa. Hän menee Ornette-Braxton -jatkumoon ja saattaa siinä välissä olla toki jokunen muukin fonisti, ainakin Art Ensemble of Chicagon miehet ja ehkä muutama muukin chicagolainen. Innasen tekniikalla pärjää missä vaan, tosin duoformaatti tuntui välillä hieman heppoiselta. Jazzintööttäystä ja rumpumäiskettä saattoi välillä tulla minuuttikaupalla ilman että varsinaisesti mitään tapahtui. Enkä usko, että se oli haettu efekti. Jämerä basisti olisi saattanut tehdä terää.

Mika Kallio muistuttaa jo ulkoiselta habitukseltaan aivan Edward Vesalaa ja kyllähän hän on myös tämän hetken tärkeimpiä free-rumpaleita Suomessa. Parit viimeaikaiset kuulemani keikat ovat vakuuttaneet etenkin miehen komppikyvyistä, joskin Kallion svengissä on jotain hieman sameaa ja jarruttelevaa, ikään kuin tietoista understatementia.

Aivan vakavissaan miehet eivät koko aikaa olleet, mutta riittävän vakavissaan kuitenkin, eikä homma mennyt ärsyttäväksi vitsailuksi hassuilla äänillä. Sama duo saattaa kyllä jo kymmenen vuoden päästä (tai vaikka huomisella keikalla) olla näissä hommissa mahtavan suvereeneja, joten odotamme innolla jatkoa duon toiminnalle.

Mikko Iivanaisen olen toistaiseksi onnistunut missaamaan aina, mutta toivottavasti en enää liian usein, sillä mies on kitaristi paikallaan. Iivanaisten duon keikka alkoi Mikon sähkökitarasoololla, joka antoi lupauksia aivan loistavasta keikasta. Tuli mieleen David Sylvianin kokeellisempi elektroninen materiaali ja luuppailu toimi huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi kesällä viimeksi kuulemani Jarmo Saaren Solu-projektin keikalla, vaikkei sekään huono ollut. Mutta sitten Rion lavalle saapui Johanna Iivanainen ja ilta oli osin menetetty.

Siis kerrassaan herttaisia välispiikkejä pisteli tämä aivan uskomattoman ihana nainen Johanna ja lauloi myös oikein suloisesti, mutta ei vaan kauheasti kolahtanut duon biisimateriaali. Mikko säesti pääosin akustisella kitaralla ja toki erinomaisesti, mutta kappaleista jäi hyvin pliisu vaikutelma. Joni Mitchelliä ilman särmää. Asiaa ei auttanut etenkin englanninkielisten sanoitusten naivius, suomeksi Johanna osaa kuvata tuntojaan paljon paremmin. Loppupuolen Kalima-Kalima -laina Kultaralli pisti hieman liikaa esiin yksinäisenä tähtihetkenä.

Niinpä keikka oli kylläkin aivan viihdyttävää, mutta turhan tyhjänpäiväistä kuultavaa, paukkuja kun taatusti olisi räväkämpäänkin vetoon. Nyt vaan Johanna irti söpöilystä ja hieman lisää mielikuvitusta ja rohkeampia ratkaisuja sävellystyöhön, niin duollanne on tulevaisuus minunkin sydämessäni! Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua tämänkin yhtyeen musiikki on särmäytynyt joksikin hiomattomaksi, mutta alkuvoimaiseksi timantiksi. Sitä odotellessa kannattaa ehdottomasti käydä kuuntelemassa Mikko Iivanaista mahdollisimman usein.

Steinar Aadnekvam Quartet Doo-Bopissa la 12.9.

Miten voikin ärsyttää jazz-bändi näin paljon? Etenkin kun menin keikalle sillä mielialalla, että nyt näyttävät svedut parastaan. Eivät näyttäneet, pikemminkin päinvastoin.

Steinar Aadnekvamin kvartetin tyylilajiksi oli ohjelmaan kirjattu “acoustic latin jazz”. Eli saimme kuulla helposti kuunneltavaa ja vielä helpommin unohtuvaa, sulavaa ja kohtalaisen mautonta bossahenkistä hissimusiikkia. Aadnekvam itse akustisen kitaransa kanssa osoittautui varsin virtuoottiseksi soittajaksi, eli raivostuttavaksi tiluttajaksi, jonka soittoon olisi kaikkien niiden nuottien lisäksi toivonut jotain syvällisempää otetta. Etenkin kun Aadnekvamin virtuoosilikit eivät olleet mitenkään kovin kummoisen kuuloisia. Suurin jännite miehen soitossa syntyi siitä, että tippuvatko hänen silmälasinsa nenältä. Eivät tippuneet, mutta jotain fraasirajoja sentään tuli salamannopeista silmälasien nostoista.

Pianisti Jonatan Guzman sen sijaan väläytteli välillä hienostuneita fraaseja ja mallikelpoista tekniikkaa, joka ei kuitenkaan muodostunut itsetarkoitukseksi. Petter Eldhin ja Anders Olssonin komppi toimi ihan mukavasti, suurempia muistijälkiä jättämättä, tunnekuohuja suuntaan tai toiseen herättämättä.

Samoin teki yhtyeen kappalemateriaali, jossa oli tuttuja standardeja ja omia originaaleja suunnilleen yhtä paljon. Jäi olo, että tämä on harjoitusbändi, jolla otetaan yksi tyyli haltuun mahdollisia tulevia firmakeikkoja varten. Tai ehkä tällä bändillä jo soitetaan niitä firmakeikkoja, sillä särmät oli hiottu pois ja tekniikkarunkkailua suurempia taiteellisia pyrkimyksiä vältettiin onnistuneesti.

Kuten Doo-Bopissa usein aiemminkin, rummut tuppasivat hieman dominoimaan. Bändin miksauksessa oli muutenkin jotain vikaa, rumpuja lukuunottamatta juuri mitään ei kuullut selvästi vaan soittimet jotenkin puuroutuivat. Basso oli köykäinen ja pianon saundi samea. Parmempiakin iltoja saundien puolesta kuultu.

Aadnekvamin spiikkauksista ei saanut selvää kuin sanan sieltä, toisen täältä. Uskomattoman hiljaa ja epäselvästi puhuttu. Sekin ärsytti.

Mutta: Itseäni huomattavasti kokeneempi ja fiksumpikin kanssakuulija kyllä tykkäsi. Oli vaikuttunut Aadnekvamin sormitekniikasta ja tykkäsi, kun joukossa oli vanhoja tuttuja biisejä. Eli älkää ottako liian vakavasti edellä olevaa lyttäystä, ehkä Seponsepolla oli vaan huono ilta…

Billy Cobham yhtyeineen Vaasan Övningskolanilla la 15.8.2009

Sanottakoon ihan ensi alkuun, että en vihaa fuusiojazzia enkä edes suuremmin halveksu sitä noin genrenä sinänsä, vaikka jäljemmästä ehkä saattaakin välillä saada sellaisen kuvan. En tosin ole kuullut juurikaan kovin mielenkiintoista fuusiota enää viimeisten noin kolmenkymmenen vuoden ajalta, mutta genressä sinänsä ei ole mitään vikaa.

Eiväthän aseetkaan itsessään tapa, vaan ihmiset… Ja kun luultavasti aseitakin voi käyttää hyvään (millähän tavoin?), niin toki fuusiojazzkin taipuu moneen, jopa nautinnollisiksi kuunteluelämyksiksi. Weather Report, Miles Davis ja miksei myös Return to Forever ja jotkin Herbie Hancockin tuotokset -70-luvulta kyllä osoittavat, että fuusio ei ollut täysi umpikuja heti alusta lähtien. Mahdollisuudet hukattiin vasta myöhemmin – vaikka ei sieltä alkukaudeltakaan pelkästään timankista tavaraa tullut.

(Liekö fuusiojazzissa käynyt niin, että enemmän kuin missään muussa musiikkityylissä ja erotukseksi amatöörimäisestä rokinrytkeestä soittotaidon merkitys rupesi pikkuhiljaa korostumaan ja samalla musiikillinen substanssi katosi?)

Billy Cobham on ollut elävä fuusiovoimala ainakin tuolta -70-luvulta ja hänen nykyinen, ilmeisen vakituinen, monikansallinen yhtyeensä oli tuotu Vaasaan juhlistamaan paikallisen – tai oikeastaan kauhajokisen – amatöörimuusikon 50-vuotisjuhlia. Ihailtavaa suuruudenhulluutta, tällaista ehdottomasti kaivataan. Lisää siis 50-vuotisjuhlia, ihmiset! Ja kutsu kaikille, kiitos.

Ilmeisesti haussa oli ollut viihtyisämpikin keikkapaikka kuin Vaasan övningskolan mutta Vaasan erittäin heikon keikkapaikkatilanteen tuntien ei ollut ihme, että juhlien päänumero esitettiin lopulta koulun jumppasalissa. Kun vielä synttärivieraat ravasivat ulkona juomassa omia viinojaan ja monet olivat loppuillasta ns. tuhannen lärvit, oli tunnelma kuin yläasteen bändi-illassa, tosin ilman nuoruuden lannistumatonta optimismia. Eikä yläasteen bändi-illassa ainakaan minun nuoruudessani edes kylän lahjakkain death metal -bändi soittanut yhtä tiukasti ja tarkasti kuin Billy Cobhamin bändi.

Ilta olikin epäilemättä mannaa niille, jotka pitävät häpeilemättömästä virtuoositilutuksesta. Yhtye kävi läpi kaikki fuusiojazzin harmoniset, rakenteelliset ja rytmiset peruskikat erehtymättömällä varmuudella, mitä nyt sinänsä asiallinen basisti oikoi parissa unisonopaikassa. Ja kun lyömäsoittaja pisteli lähes joka kappaleeseen melodioita ja sooloja steel panilla, oli yhtyeen soinnissa pikantti originelli lisä. Hieno soitin tuo steel pan, jo yhdestä pannusta löytyi varsin laaja kromaattinen skaala ja välillä kävi jopa mielessä, olisiko kyseessä joku steel panin midisovellus. Mutta taisi olla kuitenkin ihan aito tynnyripohja, tai mistä noita nyt oikeasti tehdäänkään.

Ymmärrän tosin myös niitä, jotka vihaavat steel pan -yhtyeitä.

Saundit lienivät niin hyvät kuin jumppasaliin ilman erityisiä kikkoja saa. Ensimmäisen kappaleen kuuntelin salin keskellä olleen miksauspöydän luota, johon musiikki tuli tosin liian lujaa. Toisen kappaleen vähän kauempaa, mutta sitten luovutin ja kaivoin überkalliit korvatulppani esiin ja tungin ne korviini. Sitten siirryinkin salin etuosaan ja nyt oli hyvä.

Ei ne soundit siis niin kovin ihmeelliset olleet. Bassoa oli ilmeisesti mahdoton hillitä ja basso-osasto puuroutui tietyillä matalilla taajuuksilla täysin. Ja vaikka Billy Cobham kuinka olisi tuplabasarin isä (onko oikeasti?), niin jumppasalissa sitä ei kannattaisi käyttää. Vaikka olisi kuinka Billy Cobham.

Cobham soitti kyllä muuten erittäin tiukasti ja oli hyvässä vedossa. Jopa hänen pitkä rumpusoolonsa keikan lopussa onnistui pitämään jännitteen yllä paremmin kuin rumpusoolot liki ikinä.

Muiden soittajien soolotyöskentely oli taitavaa, mutta jokseenkin persoonatonta. Keikan musiikilliseksi kohokohdaksi muuten aika tasapaksussa jöötissä nousi ranskalaisen pianistin yhdessä kappaleessa soittama viulu. Kansanlauluhenkisessä melodiassa kuului melkein koko keikan ainoat pienet inhimilliset virheet intonaatiossa ja toisaalta ainoat eurooppalaisvaikutteet viulusoolon kulkiessa Grapellin ja Pontyn jalanjäljissä. Muuten yhtyeen musiikki oli täysin amerikkalaista, pienin latino- ja karibialaisvaikuttein.

Eikä niistä biiseistä jäänyt kyllä yhtään mitään mieleen, teemat olivat aivan joutavanpäiväisiä, dynamiikkaa tarjoiltiin minimimäärä, sovituksellisissa ratkaisuissa säästeltiin ja kaikenlainen koskettavuus oli musiikista karsittu pois. Koskettavinta koko keikassa olivat itse asiassa Cobhamin välispiikit, hän vaikuttaa todella sympaattiselta tyypiltä ja encoreen otettiin mukaan synttärisankarikin jammailemaan. Ammattimainen synttärikeikka, siis.

Yleisö tuntui tykkäävän ja itselläkin jalka välillä vispasi innolla komppipuolen imussa, joten ei kai ilta kuitenkaan niin kamala ollut. En edes erityisemmin tuskastunut koko keikan aikana. Basisti-kitaristi -akselin seuraamisessa oli oma hupinsa, kaksi niin fuusiomuusikon näköistä jätkää liehuletteineen ja tahtilajisotkuja pelkäämättömine katseineen. Ja spontaaneine koreografioineen!

No niin, keikan jälkeen olin sitä mieltä, että ei tästä kyllä jäänyt mitään mieleen. Mutta ei pitänyt ihan paikkansa, ainakaan tämän sepustuksen mitasta päätellen.